oma xolo haaveissa?

"Olen aina haaveillut omasta koirasta, koskaan ei kuitenkaan tuntunut sopivalta ajalta hankkia omaa karvaista kaveria. Ehkä tarkoitus tällä odotuksella, odotus että Urhon kanssa tavataan.

Niin kauan kuin muistan, olen tuntenut Evan ja nämä mystiset karvattomat koirat. Aina kun mietin itselleni sopivaa koiraa, päädyin tutkimaan lisää xoloja, valitettavasti tietoa ei kovinkaan paljon löytynyt netistä ja usein törmäsin lauseeseen "ei suositella ensimmäiseksi koiraksi". Tähän ongelmaan oli apu lähellä, Evalta kun voi kysellä ja vastauksen saa aina.

16.11.19 syntyneestä pentueesta meille valikoitui karvallinen poju, Urho. Kun pentu oli varattuna, alkoi armoton valmistautuminen pennun tuloon. Paljon tuli luettua ja opiskelua koulutuksesta ja pennun kasvusta, myös kaikki mahdolliset tarvikkeet hankittiin. Puolisoni kanssa sovittiin kuinka pentua arjessa koulutetaan, tällä tavalla pennun opettaminen sujunut ns. huomaamatta. Meillä on uusioperhe, joten samat asiat sovittiin myös lasten kanssa. Lapsien kanssa painotettiin paljon koiran lepoa, mitä ei saa häiritä. Sovittiin myös koiralle "turvapaikka" ( meidän makuuhuone) jonne ei koiran perässä mennä, vaan siellä koira saa olla omassa rauhassa. Toki joistakin säännöistä ollaan lipsuttu, mutta onhan se ihana nukahtaa kun koira lämmittää varpaita sängyssä..

Koska omaa koirakokemusta ei paljoa ole, lähdettiin Urhon kanssa rokotuksien jälkeen pentueskariin. Tästä oli hyvä tuki perustottelevaisuuden opettelussa ja samalla hyvää sosialistamista. Nykyisin käydään arkitoko- tunneilla aina aikataulun salliessa. Koulutuksessa meillä haastavaa on motivointi, Urhoa kun ei ruualla saa liikkeelle eikä lelutkaan aina jaksa innostaa. Kehuilla on saatu eniten tulosta, muttei sekään aina toimi. Tärkeintä tässä on ollut taito osata lukea omaa koiraa, ja täten valita oikeat hetket koulutukselle. Koen, että meillä Urhon kanssa kommunikaatio on sujuvaa puolin ja toisin, täytyy olla tarkka että myös koira ymmärtää mitä häneltä halutaan.

Urho osallistuu arjessa kaikkeen tekemiseen ja menemiseen, pennusta asti ollaan imuroitu yhdessä, minä teen ja Urho kulkee perästä ja tarkistaa työn tuloksen. Kummatkin mummolat on Urho ottanut omaksi paikaksi ja on kuin kotonaan, vahtii mummolassa myös yhtälailla kuin kotonaan. Koirakavereita on ollut pennusta saakka, paras kaveri onkin anoppilasta löytyvä kultainennoutaja. Hyvä sosiaalistaminen onkin tärkeää, Urho tähän saakka on tullut kaikkien koirien kanssa toimeen ja uuden koiran kohdatessa onkin lähdössä välittömästi leikkiin.

Isoja meksikonkarvattomia kuvataan vahtikoiriksi, tämä ainakin meidän Urholla tuli täysin luonnostaan hyvin vahvana piirteenä. Kotona ilmoitetaan kovaan ääneen kaikki vieraat ketkä omalle pihalle astuu ja ikkunasta kyyläily on lempihommaa. Lenkillä tai vieraassa paikassa ollessa ei vieraita haukuta, mutta mikäli jokin asia/ihminen on Urhosta vähääkään epäilyttävä, parkkeeraa hän pyllynsä minun varpailleni ja on välittömästi suojelemassa omaansa. Yleensäkin vieraisiin ihmisiin suhtautuminen on hyvinkin varauksellista meillä, mutta sitä voi myös omalla käytöksellä helpottaa. Urho useasti lukee minua kuin avointa kirjaa ja tuntuu tietävän jopa ajatukset. Mikäli itse vieraaseen suhtaudun varauksella tai vähääkään negatiiviseen sävyyn, ei koiralta hyväksyntää heru ja vierasta tarkkaillaan joka hetki tarkasti.  Mikäli isoa xoloa harkitsee, tulee hyväksyä vahtikoiran elkeet sekä jokseenkin Ulla Taalasmaata muistuttava käytös. Paljon myös puhutaan xolojen kiintymyksestä omaan ihmiseen, omasta kokemuksesta voin sanoa kiintymyksen olevan todella suurta. Urho on ensimmäisistä päivistä saakka kulkenut perässä ja seurannut jatkuvasti omien ihmisten tekemisiä. Tästä seurasikin meillä ensimmäinen sudenkuoppa. Urhon tullessa meille olin jatkuvasti pennun kanssa, kun tuli minun aika lähteä töihin vapaiden jälkeen alkoi eroahdistus. Vaikka puolisoni olikin kotona, jäi pentu itkemään pitkäksi aikaa kun lähdin. Tähän parhaiten auttoi se, että lähtö ja paluu hetket "normalisoitiin" eli pentuun en kiinnittänyt huomiota n. puoleen tuntiin ennen lähtöä/paluuta ( uskon että tämä huomioimattomuus oli minulle jopa vaikeampaa kuin koiralle). Aika myöskin tähän auttoi, kun pentu oppi ettei tule hylätyksi vaan aina palaan kotiin , luottamus kasvoi ja yksin olo helpottui. Nykyisin Urho osaa olla yksin, eikä eroahdistuksesta ole tietoakaan, suurimman osan yksinoloajasta vartioi/odottaa ikkunalla.

Turkista hieman. Karvaxolon kun ottaa, et voi tietää mitä tulet saamaan. Alkuun arvailtiin, että turkista tulisi lyhyt ja pääasiassa tumma, ei tullut. Urholla on punertava parta ja musta hännänpää, kaikki sillä välillä on jotain näiden välistä. En tänä päivänäkään tiedä millainen turkki lopulta tulee olemaan. Eli mikäli kovin tarkat kriteerit on turkin suhteen, en voi suositella.

Itseäni koiraa ottaessa mietitytti kovasti kuinka perheen kissa asiaan sopeutuu. Alkuun kissa oli kovin epäilevä , kävi nuuhkimassa pentua tämän nukkuessa mutta muuten ei ollut kiinnostunut. Urho ajatteli kissan olevan leikkikaveri ja tämä aiheutti kissalle pelkoa. Asumme kolmikerroksisessa rintamamiestalossa eli oli helppoa rajata kummallekkin omat tilat missä voi ruokailla ja levätä rauhassa ilman pelkoa. Nykyisin koira ja kissa viettää edelleen paljon aikaa "omissa tiloissaan" (tämä kissan oma päätös) mutta päivä päivältä kissa tulee useammin vierailulle Urhon luokse ja heidän kohdatessaan kissa kiehnää ja puskee Urhoa ystävyyden merkiksi.

Koen että ensikertalaiseksi koiran omistajana olemme Urhon kanssa onnistuneet hyvin kasvatuksessa (ainakin tähän saakka), tähän on auttanut paljon suurensuuri tuki ja loistava pohjatyö kasvattajalta. Tänä päivänäkin jos tulee asioita jotka mietityttää tai ihmetyttää kysyn Evalta apua ja aina sitä myös saan, tästä erittäin isot kiitokset. Koen, että Urhon kanssa tärkeimpinä onnistumisen avaimina on ollut rauhallisuus, hyvä kommunikointi puolin ja toisin sekä luottamus. Itse en voi yhtyä mielipiteeseen, ettei xoloa suositella ensimmäiseksi koiraksi, meille Urho on ollut täydellinen ensikoira."

"Xoloihin meidän perhe on tutustunut perunkarvattomien kautta: ’’Vautsi, on kyllä komea’’. Totesin tuttavalleni, joka oli seuraamassa kiinanharjakoira-kehää näyttelyissä handlaamansa ison perunkarvattoman kanssa. Vuosi oli 2015 loppu syksyä ja olin silloisen junnupentuni kanssa kehänlaidalla. Koiria junnun lisäksi laumassa oli ennestään kaksi ja koiraluku laumassa täynnä. Ajatus kiehtovasta rodusta kuitenkin jäi muhimaan ja kotona googletuksen seurauksena ajauduin lukemaan myös meksikonkarvatonkoirasta, joka omaan koiraihanteeseen rotumääritelmältään osui kuin nenä päähän ja erityisesti iso kokomuunnos miellytti silmää.

Puolitoista vuotta kului ja kun taas Facebookkini etusivulle alkoi ilmestyä kuvia keskikokoisesta perunkarvatonkoiran pennusta ja päädyin jutustelemaan pennun omistajan kanssa. Hänen kanssaan keskusteltuani aloin etsiä Facebookista erilaisia xoloryhmiä, tarkoituksenani päästä seuraamaan rotua ja rodun eri edustajia paremmin.

Koska itselläni ei ole aikaisempaa kokemusta siitä, miten pienten ja isojen koirien lauman saa toimimaan, olin yhteydessä tuntemattomiin xoloperheisiin jossa edellä mainittu kombinaatio oli edustettuna, sekä omiin kavereihini joilla siitä on kokemusta. Jo muutaman keskustelun perusteella ymmärsin, että vaikka laumadynamiikka on ollut aina hyvä, vaatii uuden ja varsinkin ison pennun laumaan tuominen pohjatyötä, jotta pentu kehittyy tasapainoisesti ja toisaalta lauman muut jäsenet voivat edelleen hyvin. Itse aloitin sen tarkkailemalla objektiivisesti laumaamme ja sen heikkouksia ja vahvuuksia.

Laumamme koostui ennestään Kiinanharjakoira uroksista, jotka ovat syntyneen 2011, 2013 ja 2015. Meillä on totuttu liikkumaan paljon luonnossa, retkeilemään, sekä koiraharrastuksia kokeiltu sekalaisesti. Kahdella harjakoiristani on vahva tai melko vahva riistavietti, toinen on näöllään ajava, toinen jäljestää, sekä yhdellä myös kohtalainen vahtivietti. Sinänsä ison ja aktiivisen rodun sopeuttaminen lauman arkeen tuntui helpolta, eikä alkukantaiset ominaisuudetkaan olleet ihan vierasta. Ongelmakohdaksi paljastui nuorimman koiran hihnakäytös: vieraan koiran lähestyessä villiintyy ja saa muidenkin viretilan nousemaan. 5-kiloisen koiran kanssa helposti moisessa lipsuu ja ohittaa käytöksen, mutta kun koiralla elopainoa lähemmäs 30 kg muodostuu se jo ongelmaksi- aloimme siis työstämään hihnakäytöstä. Kävin myös muutamia nettiluentoja laumadynamiikasta ja sen ylläpidosta sekä muutamalla konkreettisella luennolla pennunvalintaa ja koiran koulutusta koskien.

Jos en väärin muista, Evaan otin yhteyttä joskus 2017 loppupuolella. Kerroin itsestäni ja perheestämme ja Eva osoittautui aivan ihanaksi ihmiseksi, jonka kanssa juttu luisti kuin vanhan ystävän kanssa. Itselleni pentua hankkiessa on aina ollut tärkeää pennun vanhempien luonteen ja terveystulosten lisäksi myös kasvattajan suhtautuminen rakkaudella rotuun ja pentuihin, ja se että on kiinnostunut kasvateistaan myös jatkossa. Välimatkan ja aikataulujen vuoksi pääsimme tutustumaan Leondeon-laumaan 2018 talvella. Sitä ennen olimme muutaman kerran osallistuneet Sukaron yhteiskävelyille sekä muutamille xolotreffeille ja ihastus rotua kohtaan vaan kasvoi.

Tammikuussa 2020 meille muutti maailman ihanin Totti. Evan kanssa pentueesta mietittiin pitkään, mikä pentu sopisi parhaiten ja Totti osoittautui pentueessa aktiiviseksi, kohtalaisen omatoimiseksi pusupojaksi. Koska haaveilin, että Totin kanssa alamme harrastamaan tavoitteellisesti, aktiivinen ja itsevarma pentu olematta kuitenkaan liian kovapäinen ohjaajalle on osoittautunut juuri täydelliseksi valinnaksi meille.

Pentukoulun aloitimme heti, pennun jaksamisen mukaan treenasimme. Tammikuun viimat harmiksemme rajoittivat ulkoilua, mutta kevään tullen siihenkin oli mahdollisuus panostaa enemmän monipuoliseen liikkumiseen.

Lauma suhtautui aluksi hyvin varautuneesti pentuun. Ja Totti taas olisi sydän sykkien halunnut heti nukkua vieressä ja osallistua luun syömiseen ja leikkiä koko ajan. Koska vanhemmat rauhaa rakastavat koirat eivät olleet innoissaan pennun kanssa asioiden jakamisesta, alkoi resurssien runsas tarjoaminen. Lyhyesti selitettynä petejä oli aina +2 enemmän kuin koiria, jolla taattiin, että kaikille löytyy varmasti mieleinen paikka. Vesikuppeja kaksi, leluja ja luita PALJON, eikä ruokailutilanteessa ole lupaa mennä toisen kupille ennenkuin toinen on sieltä poistunut. Aloimme myös opettelemaan, että sen sijaan jos Totti purkaa innostuksen ja energian harjakoiriin tai huonekaluihin, otetaan lelu jota saa retuuttaa ja repiä sekä luita, joita saa pureskella. Käytännössä ohjasimme huomion leluun jolla leikittiin jos oli leikkihetki, ja annettiin luu jos pentua tuntui kiinnostavan pureskelu. Jossain kohtaa Totti alkoi omatoimisesti leikkimään meidän kanssamme ja omatoimisesti hakemaan luita. Tätä kirjoittaessani Totti on 8kk eikä meillä ole vielä tuhottu mitään luvatonta.

Olin ennalta opiskellut koiranpennun sosiaalistamista ja tehnyt opintojen pohjalta sosiaalistamissuunnitelmaa. Samaa suosittelen myös kaikille pentua hankkiville, mutta etenkin xolopentua hankkiville. On myös hyvä tiedostaa, että vaikka perheessä on useampi koira, pitää pennun päästä tutustumaan paikkoihin ja asioihin ilman lauman muita jäseniä.

Koska kotona ei voinut riehua painia ja leikkiä ja muita joutui varomaan kokoeron takia, hankittiin Totille omaa leikkiseuraa, jossa pääsee sosiaalistumaan ja juoksemaan ilman varomisia. Kerran kävimme paikallisen eläinkaupan leikkitreffeillä, mutta valitettavasti tila siellä oli liian rajallinen ja leikit menivät mielestäni liian totiseksi. Kylmät talvikuukaudet kävimme läheisen hevostallin maneesissa leikkimässä muiden saman ikäisten pentujen kanssa ja kun kevään myötä ilmat lämpenivät, pääsimme metsään ystävieni isompien koirien kanssa. Erityistä huolta pidin siitä, että kaikki koirat mitä Totti pentuaikana tapasi, olivat hyviä kokemuksia.

Käytännössä siis niinä päivinä, kun olen suunnitellut Totille omaa tekemistä, huolehdin myös harjakoirien aktivoinnista ilman Tottia. Oma kokemukseni on, että sellainen on yhdelle ihmiselle mahdoton tehtävä ja tässäkin tapauksessa suunnittelimme päivät mieheni kanssa niin, että yksinolot eivät ole jatkuvia muulle laumalle tai Totti joutunut olemaan yksin pitkiä aikoja.

Tällä hetkellä olemme päässeet Totin kanssa hyvään alkuun pelastuskoiraharrastuksessa, Totilla on hyvä motivaatio harrastaa ja nauttii ulkoilusta. Vahtiviettiä on, mutta ei turhia hauku vaan ilmoitta uhkaavaksi kokemistaan ohikulkijoista, haukkuminen loppuu, kun totean kulkijan vaarattomaksi ’’kiitos riittää’’-käskyllä. Sisällä ollessa Totti ei hauku, pihalla vahtii ja jos xoloa harkitsee, on vahtivietti myös hyväksyttävä: rodun vietti vahtimiseen on vahva.

Xolot ovat vahvoja, määrätietoisia ja aktiivisia ja vietikkäitä koiria. Ne ovat erittäin fiksuja ja nopeita oppimaan. Ne tarvitsevat reilun, määrätietoisen, aktiivisen omistajan, ja pentuaikana sosiaalistaminen tulee panostaa ja käyttää paljon aikaa, sekä antaa mahdollisuuden rodunomaiseen käytökseen. Kaikkeen ei voi varautua, mutta oman kokemukseni mukaan huolellinen perehtyminen ja suunnitelmallisuus ovat helpottaneet meidän laumamme arkea huomattavasti. Tällä hetkellä laumamme voi hyvin, erimielisyyksiä ei ole ollut ja muut ovat rentoutuneet ison pikkuveljen seurassa täysin.

Sydän oikein menee sykkyrälle, kun päiväpäivältä jaksan ihmetellä, että voiko näin ihanaa koiraa olla olemassakaan. Rotu, joka ei ole helpoimmasta päästä ja varsinkin Totti on vienyt aivan mennessään ja kaikki se suunnittelu ja vaivannäkö on ehdottomasti ollut sen arvoista.

En voi muuta kuin nöyrästi kiittää Evaa tästä ihanasta pojasta, jonka perheeseemme olemme saaneet <3

Sonja"